Näin sitä mennään kohti laihdutusleikkausta 10.10. ensimmäinen aika psykologille. Ei malta odottaa koko tämän prosessin alkamista kunnolla. Sitä ennen on tietysti kaikki testit ja keskustelut sun muut.

Painon pudotuksen olen jo sinänsä aloittanut. Alku viikosta vaaka näytti 117,2 kiloa ja tänään se näytti 115,2. Ei siis mitenkään paha näin lyhyellä ajalla. Enkä edes sinänsä vielä ole niin kiinnittänyt huomiota siihen mitä syön vaan pelkästään olen alkanut liikkumaan. Sen verran pitkän aikaa tuo mukavan lyhyt lenkki (noin 3,2 kilometriä) on huutanut nimeäni että tiistaina lähdin pitkästä aikaa lenkille yksin. Ja vau mikä fiilis. Lenkin varrella on yksi iso mäki joka aina ennen on tihkaissut ja lujaa mutta näköjään sitä on jonkinmoinen peruskunto säilynyt lasten jäljiltä että ei tihkaissut läheskään niin paljoa kuin muistin. Yleensä olen kävellyt lenkin 45 minuutissa mutta tiistaina siihen meni 40 min. Tänään taas paransin hiukan ja kävelin lenkin 38 minuutissa. Joten eiköhän tämä tästä. Nyt kun vain saisi itseä hiukan lisää niskasta kiinni tekisi saman lenkin kaksi kertaa päivässä. Ensin yhdessä lasten kanssa ihaillen tätä kaunista suomen luontoa ja sitten illalla yksin. Uimassa ja kuntosalillakin voisi alkaa taas pitkästä aikaa käymään. Se harrastus kun on lasten saannin myötä jäänyt ja pahasti. Ja se näkyy.

Mutta siis jos edes saisin omin avuin sen 10 kiloa pois voisi olla hyvä mahdollisuus päästä leikkaukseen koska tiedän että 60 kilon pudottaminen ilman leikkausta ei tule olemaan helppoa. Ne kun aina pakkaa tulla takaisin korkojen kera. Ja kyllä tiedän että kilot voi tulla takaisin leikkauksen jälkeenkin mutta luulen niin että kun ei pysty syödä niin paljon kuin ennen niin ne pysyvät poissa. Äitini on leikattu 3 vuotta sitten eikä hänellä kiloja ole takaisin tullut kun ei pysty syödä kuin pieniä määriä kerrallaan ilman että tulee huono olo. Leikkaus siis on sinänsä viimeinen vaihtoehto mutta itsellä painaa pahasti sukurasitteet päälle ja diabetes. Että jos nyt tämän avulla saisin pidettyä sen poissa niin hyvä olisi. Raskausaikana diabetes pysyi ruokavalion avulla kurissa mutta niin ei välttämättä olisi tulevaisuudessa. Ja sitä tautihan ei halua varmastikkaan kukaan. 

Tukea onneksi saan sukulaisilta ja ystäviltä valtavasti. Ilman heitä en voisi lähteä koko prosessiin mukaan. Tuki on kaikista tärkein joten älkää ihmiset unohtako tukea ketään joka sitä tarvitsee. Auttakaa ja tukekaa silloin kun näette jonkun sitä tarvitsevan. Elämä kun on niin lyhyt.

Heti huomaa että jos maanantaina ei väännetä lasten kanssa mistään niin tiistaina se tehdään korkojen kera. Koko päivän taisteltu milloin mistäkin. Syödäänkö nyt ruokaa vai sisarusten viikonloppuisten synttäreiden tähteitä tai katsotaanko nyt autoja vai lentsikoita tai mennäänkö pihalle vaatteet päällä vai ilman ja jne.

Oma motivaatio elämän muutokseen vaan on pikkasen hakusessa juuri nyt. Tekisi mieli syödä vaikka koko jääkaappi tyhjäksi kerta istumalta (jos siellä nyt ylipäätänsä edes olisi muuta kuin valot). Millään ei taas tunnu olevan väliä itsensä suhteen kun vähänkin hermoja koetellaan. Oma jaksaminen siis on koetuksella kolmen pienen kanssa. Eikä ne rahahuoletkaan ole taakse jäänyttä elämää. Kovasti pitäisi töitä löytää mutta ei ole tarjottu kuin ei oota. Hätätilanteessa töihin kutsuttavia töitä kyllä löytyy. Mutta ei kai se auta kuin sanoa että eteenpäin sano mummo lumessa. Parempaa päivää odotellessa. 

Viikonloppuna siis tosiaan juhlittiin kaksosten  syntymäpäiviä. Vuosi on mennyt nopeasti. Paljon tuli lahjoja ja sukulaisia kävi tasaiseen tahtiin. Tarjottaviakaan ei mitään älytöntä määrää jäänyt itselle tuhottavaksi (onneksi). Kerrankin onnistuin täytekakun tekemisessä niin sisältönsä puolesta (ei ollu järvessä taikka saharan autiomaassa) ja päältäkin oli jopa omasta mielestä ihan kauniin näköinen. Joten eiköhän tästä mammasta joskus se sokerileipuri kuoriudu kun aikansa harjoittelee. Siivotessa ja touhutessahan se koko viikonloppu meni mutta onneksi oli onnistuneet juhlat ja lapset onnellisia.

Lähetteenkin olen saanut laihdutusleikkaukseen. Nyt siis odotellaan aikaa sisätautin poliklinikalle ja ravitsemusterapeutille ja jne, Nyt on murheena vaan tosiaan saada oma motivaatio ylös kaiken kiireen ja ressin keskellä. Aikaa kun ei kuitenkaan ole lopuksi kuin se 24 tuntia ja 9-10 tuntia siitä käytetään lasten kanssa, 6-8 tuntia nukutaan ja loput 6 tuntia menee pitäessä taloutta pystyssä kaupassa käymiset sun muut. Joo tiedetään että 6 tuntia on aika paljon mutta siihen siis lasketaan kaikki eli ruuan teko, kaupassa käymiset ja harrastukset (ne vähäiset mitä on). Joten kortilla se tuntuu olevan. Joskus sitä nyt kuitenkin pitäisi saada olla pelkästään yksin että pysyy pää kasassa. Tai nähdä ystäviä.

Joten todettakoon vain lopuksi että kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin... Sitten joskus....

Kerronpa hiukan itsestäni.

Olen 25 vuotias kolmen pienen lapsen äiti. Lapseni ovat 2,7 v poika, 11,2 kk poika ja tyttö.
Haasteitani arjessa siis ovat lähinnä pienet lapset.

Monesti sitä uppoutuu arkeen niin täysin ettei edes huomaa unohtaneensa itseään. Asian tajuaa vasta kun katsoo seuraavan kerran peiliin ja sieltä katsoo takaisin zombia muistuttava pörrötukkainen ja hiukan likainen äitihahmo. Rakastan lapsiani ja arki heidän kanssaan on mitä palkitsevin mutta kun unohtaa hoitaa omaa itseään oma kurjuus kyllä iskee jossain vaiheessa tajuntaan. Ei näytä läheskään ihmiseltä. Sitä saattaa lähteä kauppaan tuosta vaan ja huomata kaupassa että juu jäihän ne päivälliset soseessa ja räässä olevat vaateet päälle. Ihmisten katseet ovat arvostelevia. "Kuinka tuo kehtaa tulla kauppaan tuon näköisenä". "Jaa suihkua ei ole keksitty" jne. Joka päivä lehdestä saa lukea mitä hirveämpiä asioita.

Mihin maailma on siis menossa. Itselle on tärkeintä kasvattaa omista lapsista ihmisiä jotka eivät arvostele jokaista vastaan tulevaa asiaa tietämättä kuitenkaan koko totuutta. Ihmisiä on erilaisia ja jokainen tulisi hyväksyä sellaisena kuin ne on. On lihavia (niin kuin äiti), on laihoja, on kiusaajia, arvostelijoita, rikkaita, köyhiä, jne.

Itselläni oma lapsuus on ollut vaihteleva. Perheessä kaikki rakastavat toisiaan. Auttavat kun hätä on suurin. Läheisyys ja rakkaus ovat ydinasia meidän perheessä. Mutta koulumaailmassa elämäni oli aivan toinen. Vihasin koulua. Kiusatuksi tuleminen ei todellakaan ole kenenkään haave eikä valinta niin vain tapahtuu. Ja minä olin yksi niistä joille niin kävi. Hiukan erilainen "tyhmä" ja ylipainoinen teini jolla ei ollut kavereita nimeksikään. Onneksi sentään muutama oli ja heistä pari on vielä tänäkin päivänä elämässäni mukana. Yläaste oli yhtä h*******ä. Haukuttiin läskiksi, fasaaniksi, rumaksi, tyhmäksi ja jne. Liian erilainen ei voi olla cool. Miksi aina se koulun hissukka joutuu muiden silmätikuksi. Ilman uskollisinta ystävääni en varmasti olisi tässä missä nyt olen. Hänestä sain voimaa ja uskoa että en ole niin kauhea kuin muut sanovat. Vasta ammattikoulussa sain kunnolla ystäviä. Ja oma kultakin sieltä silloin löytyi (tosin 4 vuoden yhdessä olon jälkeen tiemme erkanivat). Mutta siltikään en hyväksynyt itseäni täysin. Lihava siis olen ollut teini-ikäisestä lähtien.

Nyt lähes 12 vuoden jälkeen olen päättänyt kääntää elämäni suunnan. Helppoa se ei tule olemaan ja tukea tarvitaan paljon. Avainasemassa ovat omat lapset, vanhempani ja sisarukseni. Heidän avullaan uskon voittavani tiellä olevat esteet. Olen siis ottanut yhteyttä lääkäriin päästäkseni laihdutusleikkaukseen. Ensi viikolla on lääkärin vastaanotto ja siitä toivottavasti alkaa uuden elämäni ensimmäinen päivä. 

Kiteytettynä siis kerron blogissani matkastani kohti hoikempaa elämää ja arjesta sen keskellä 3 lapsen kanssa.