Kerronpa hiukan itsestäni.

Olen 25 vuotias kolmen pienen lapsen äiti. Lapseni ovat 2,7 v poika, 11,2 kk poika ja tyttö.
Haasteitani arjessa siis ovat lähinnä pienet lapset.

Monesti sitä uppoutuu arkeen niin täysin ettei edes huomaa unohtaneensa itseään. Asian tajuaa vasta kun katsoo seuraavan kerran peiliin ja sieltä katsoo takaisin zombia muistuttava pörrötukkainen ja hiukan likainen äitihahmo. Rakastan lapsiani ja arki heidän kanssaan on mitä palkitsevin mutta kun unohtaa hoitaa omaa itseään oma kurjuus kyllä iskee jossain vaiheessa tajuntaan. Ei näytä läheskään ihmiseltä. Sitä saattaa lähteä kauppaan tuosta vaan ja huomata kaupassa että juu jäihän ne päivälliset soseessa ja räässä olevat vaateet päälle. Ihmisten katseet ovat arvostelevia. "Kuinka tuo kehtaa tulla kauppaan tuon näköisenä". "Jaa suihkua ei ole keksitty" jne. Joka päivä lehdestä saa lukea mitä hirveämpiä asioita.

Mihin maailma on siis menossa. Itselle on tärkeintä kasvattaa omista lapsista ihmisiä jotka eivät arvostele jokaista vastaan tulevaa asiaa tietämättä kuitenkaan koko totuutta. Ihmisiä on erilaisia ja jokainen tulisi hyväksyä sellaisena kuin ne on. On lihavia (niin kuin äiti), on laihoja, on kiusaajia, arvostelijoita, rikkaita, köyhiä, jne.

Itselläni oma lapsuus on ollut vaihteleva. Perheessä kaikki rakastavat toisiaan. Auttavat kun hätä on suurin. Läheisyys ja rakkaus ovat ydinasia meidän perheessä. Mutta koulumaailmassa elämäni oli aivan toinen. Vihasin koulua. Kiusatuksi tuleminen ei todellakaan ole kenenkään haave eikä valinta niin vain tapahtuu. Ja minä olin yksi niistä joille niin kävi. Hiukan erilainen "tyhmä" ja ylipainoinen teini jolla ei ollut kavereita nimeksikään. Onneksi sentään muutama oli ja heistä pari on vielä tänäkin päivänä elämässäni mukana. Yläaste oli yhtä h*******ä. Haukuttiin läskiksi, fasaaniksi, rumaksi, tyhmäksi ja jne. Liian erilainen ei voi olla cool. Miksi aina se koulun hissukka joutuu muiden silmätikuksi. Ilman uskollisinta ystävääni en varmasti olisi tässä missä nyt olen. Hänestä sain voimaa ja uskoa että en ole niin kauhea kuin muut sanovat. Vasta ammattikoulussa sain kunnolla ystäviä. Ja oma kultakin sieltä silloin löytyi (tosin 4 vuoden yhdessä olon jälkeen tiemme erkanivat). Mutta siltikään en hyväksynyt itseäni täysin. Lihava siis olen ollut teini-ikäisestä lähtien.

Nyt lähes 12 vuoden jälkeen olen päättänyt kääntää elämäni suunnan. Helppoa se ei tule olemaan ja tukea tarvitaan paljon. Avainasemassa ovat omat lapset, vanhempani ja sisarukseni. Heidän avullaan uskon voittavani tiellä olevat esteet. Olen siis ottanut yhteyttä lääkäriin päästäkseni laihdutusleikkaukseen. Ensi viikolla on lääkärin vastaanotto ja siitä toivottavasti alkaa uuden elämäni ensimmäinen päivä. 

Kiteytettynä siis kerron blogissani matkastani kohti hoikempaa elämää ja arjesta sen keskellä 3 lapsen kanssa.